"Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.  Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi." (1. Kor 1:25-29)

"Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla." (1. Kor 2:14)

"Älköön vain kukaan pettäkö itseään. Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas. Tämän maailman viisaus on näet Jumalan silmissä hulluutta. Onhan kirjoitettu: -- Hän vangitsee viisaat heidän omaan viekkauteensa. Ja samoin: -- Herra tietää viisaiden ajatukset, hän näkee ne turhanpäiväisiksi. (1. Kor 3:18-20)

"[...] Mutta tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa.  Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa. Mutta jos joku rakastaa Jumalaa, hänet Jumala tuntee."  (1. Kor 8:1-3)

" Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään." (1. Kor 13:2)

 

Paavalin 1. Korinttilaiskirje ja ymmärryksen vajaus

Vasta kun lähdin kokoamaan yhteen Paavalin ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kohtia järjestä, ymmärryksestä ja tiedosta, oivalsin, kuinka kysymys ihmisen ymmärryksestä ja sen rajoista toistuu miltei läpi koko kirjeen. Kun ajattelee Paavalin elämää, on helppo ymmärtää, että hänellä on oman ymmärryksen rajoitteista kouriintuntuvaa kokemusta. Paavalihan vainosi kristittyjä, kunnes kohtasi Messiaan Damaskoksen tiellä. 

Paavalin uskoon tulo ei järkyttänyt vain juutalaisia, vaan hänen vainoamiaan kristittyjä. Nekin, jotka olivat todistaneet Jeesuksen ihmeitä ja ylösnousemusta, olivat hämillään uuden innokkaan saarnaajan edessä. Jeesuksen kiihkeästä vihamiehestä oli tullut hänen innokkain puolustajansa. (Ap.t 9)

Paavalin tarinassa ei Raamatun kannalta ole mitään uutta, sillä Vanhan Testamentin yhtenä punaisena lankana tuntuu olevan se, kuinka Jumala kutsuu oman järkensä valossa eksynyttä valittua kansaansa kerta toisensa jälkeen takaisin yhteyteensä.

Antiikin aikaan oli lukuisia mysteeriuskontoja, joissa uskonnossa syvemmälle edettäessä, saatiin uutta salattua tietoa. Kristin uskossa sanoma ja Jumalan sana on vapaasti kaikkien saatavilla. Jumala ja pohjimmainen totuus ovat kuitenkin arvoituksia, jotka eivät käsittääkseni ratkea ihmisjärjellä eivätkä tämän elämämme aikana, vaan vasta iankaikkisuudessa. Tämä tuntuu olevan ainakin Paavalin näkemys korinttolaiskirjeen lopussa.

 

" [...] Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa. Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. " (1. Kor 13:8-12)

 

Taistelu kristillisestä totuudesta

Monilla meistä tuntuu olevan tarve määritellä ja nimenomaan tietää totuus jo tässä elämässä. Tahdomme rajata totuuden aidalla ja määritellä väärän ymmärryksen sen ulkopuolelle. Meille ei riitä se, että uskomme olevamme totuuden tiellä. Mietin onko Jeesuksen tarkoittama lapsen kaltaisuus, juuri sitä, että uskoo rehellisesti ihmetellen, eikä kuvittelekaan ymmärtävänsä tai tietävänsä totuutta.

Haluaisin tietää, ymmärtää ja olla oikessa. Lapsesta asti minulla on ollut valtava ymmärryksen ja tiedon jano. Ensi kertaa oman ymmärryksen rajat tulivat vastaan jo tuolloin. Muistan eräänkin tilanteen, jossa kävi selväksi, että olin käsittänyt asian väärin. En muista, mistä oli kysymys, mutta muistan pettymyksen tunteeni tilanteessa. On vaikea myöntää, ettei oma ymmärrys aina riitä ja erityisesti hyväksyä, kun on selvästi ollut väärässä.
 
Monissa kristillisissä uskovien yhteisöissä on hiljainen käsitys hyvästä kristitystä, jotka sen jäsenet ovat omaksuneet. Toisinaan käsityksen perusteet ovat Raamtulliset, mutta monesti yksityiskohdat ovat yhteisön omien arvojen mukaiset. Ne löytyvät lähinnä Raamatun rivien väleistä tai yhteisön perinteisistä tavoista. Niistä ei ole olemassa selkeää ja yksiselitteistä Raamatullista tietoa.        

Olen lukenut hieman farisealaisen liikkeen kehityksestä, ja tuntuu joskus, että heidän tapaansa etsimme Jumalan mielen mukaista elämää omalla järjellämme ja kokemuksellamme elämästä. Usein ajatttelematta asetamme oman ymmärryksemme luomia taakkoja muiden harteille. Tapasäännöt ovat monesti yhteisön hiljaista tietoa. Ääneen lausumattomia ja siten arvostelun saavuttamattomissa.

Toisinaan on tietysti tilanteita, joissa toisten kristittyjen näkemykset tai elämäntapa eivät vastaa Raamatun hyvin selkeästi esiin tuomia ihanteita, ja silloin on syytä miettiä, onko tämä kristinuskon ja Jumalan tahdon mukaista. 

Monesti me kristityt kuitenkin kiistelemme opeista ja uskontulkinnoista, joita on vaikea osoittaa ehdottoman oikeiksi tai vääriksi.  Raamattua on tulkittu alusta lähtien ja on myös olemassa ensimmäisissä yhteisissä kirkolliskokouksissa yhteisesti sovittua keskeistä teologiaa. Monesti kristittyjen kesken on kuitenkin taisteluita asioista, jotka eivät taatusti ole pelastuskysymyksiä ja silti niitä mieluusti käytetään toisten armon lasten tuomitsemiseen. 

 

Minua jäi vielä mietityttämään

On ollut tilanteita, joissa on tehnyt mieli kysyä toisilta, opettaako Raamattu todella tämän olevan pelastuskysymys. Kuinka usein toiset mahtavat haluta esitää saman kysymyksen minulle?

Mietin myös sitä, voiko oikeassa olemisesta ja tietämisestä sekä oikean opin noudattamisesta ja oikein eletystä elämästä tulla epäjumala, jota ihmisen on äärimmäisen vaikea huomata, koska se on niin syvästi sidoksissa uskoon. Meidän on helppo arvostella Raamatun fariseuksia, mutta vaikea huomata ongelmaa omassa elämässämme.