Nuorempana luin muutaman amerikkalaisen ns. kristillisen romaanin, jonka epäuskottavuus ja elämälle vieraus ei juuri koskettanut. Toisissa kirjoissa taas ideologiset painotukset olivat niin vahvoja, että ne häiritsivät lukukokemusta. Joskus olen kokenut, että tunnustuksellisille kristityille suunnatut romaanit ovat olleet epärehellisen naiveja. Joskus tarinat ovat yksinkertaisesti epäuskottavia.

Sanotaan, että tosi on tarua ihmeellisempää. Tositapahtumat ovat joskus liian ihmeellisiä ja sattumat liian osuvia, ollakseen tarinoina ja kaunokirjallisuutena uskottavia. Siksi tositarinat ovat monesti kaunokirjallisuutta koskettavampia. 

Olen kuitenkin lukenut useita kristillisten runoilijoiden runokirjoja, jotka ovat olleet syvällisen koskettavia. Muuten hengellisesti kaikkein syvimmältä ovat koskettaneet kirjat, joita ei välttämättä ole kirjoitettu saarna kynässä.

Mietin ylipäätänsä, mikä tekee kaunokirjallisuudesta kristillistä. Vaatiiko se syvällistä paatosta ja hehkutusta, vai voiko lähtökohtana olla yksinkertaisesti kirjailijan arvomaailma. Ja tarvitaanko edes sitäkään, jos kyse on kirjailijan rehellisestä hengellisestä etsinnästä. 

Minua ja mietityttämään:

• Onko C.S. Lewis kristillisempi kirjailija kuin Tolkien?
• Saako kristillinen kirjallisuus sisältää fantasiaa?
• Saako agnostikko tai etsijä kirjoittaa kristillisen kirjan?